Johdanto
Pohjois-Fennoskandian ja Vienanmeren alueen esihistoria muodostaa pitkän kulttuurisen jatkumon, jonka varhaisimmat tunnetut vaiheet ulottuvat viimeisen jääkauden päättymiseen. Norjan pohjoisrannikolla, Kuolan niemimaalla ja myöhemmin Vienanmeren saaristossa eläneet metsästäjä-keräilijäyhteisöt kehittivät elinkeinojaan merellisen ympäristön ehdoilla. Näiden yhteisöjen aineellisesta kulttuurista tunnetaan asuinpaikkoja, kiviesineitä, pyyntivälineitä ja eri aikakausina rakennettuja kivimuodostelmia.
Pohjois-Norjan varhaisinta kivikautista asutusta on perinteisesti kutsuttu Komsa-kulttuuriksi. Vienanmeren Solovetsin saaristo, suomalaiselta nimeltään Solokka tai Solokansaari, tunnetaan puolestaan pitkästä esihistoriallisesta käytöstään sekä huomattavista kivilabyrinttien ja muiden kivirakennelmien keskittymistä.
Arkeologinen aineisto ei yksin kerro, millaisia jumaluuksia, henkiä tai kuolemanjälkeisiä maailmoja näiden yhteisöjen uskomuksiin kuului. Uskonnollisen maailmankuvan tutkimiseen voidaan kuitenkin käyttää vertailevaa aineistoa: saamelaista uskonnollista perinnettä, itämerensuomalaisia runoja, karjalaista kansanperinnettä ja pohjoismaisia myyttisiä kertomuksia.
1. Komsa-kulttuuri ja pohjoisen uskonnollisen maailmankuvan synty
Komsa-kulttuurin alkuvaiheet ajoittuvat noin 9500 eaa. Pohjois-Norjan rannikolle. Sen varhaisten asukkaiden esineistö liittyy teknologisesti Ahrensburgin ja Fosnan kulttuuripiireihin. Varhaisimmat yhteisöt etenivät Norjan rannikkoa pohjoiseen ja asuttivat vähitellen Finnmarkin rannikkoalueita.
Komsa-kauden varhaisilta asuinpaikoilta tunnetaan ennen kaikkea kivisiä pyyntivälineitä ja niiden valmistukseen liittyviä jäännöksiä. Uskonnollisia rakennelmia tai tunnistettavaa jumalkuvastoa ei ole säilynyt siinä määrin, että uskonto voitaisiin rekonstruoida suoraan löytöaineistosta.
Myöhempi pohjoisten pyyntiyhteisöjen uskonnollinen perinne tarjoaa kuitenkin mahdollisuuden tarkastella, millaisia käsityksiä tällaisissa ympäristöissä saattoi esiintyä.
Saamelaisessa perinteessä eläimillä, luonnonpaikoilla ja niitä hallitsevilla hengillä oli merkittävä asema. Metsästys ja kalastus eivät olleet pelkästään taloudellista toimintaa, vaan niihin liittyi velvollisuuksia ja rituaaleja, joiden tarkoituksena oli ylläpitää suotuisaa suhdetta ympäröivään maailmaan.
Eläimet uskonnollisessa maailmankuvassa
Pohjois-Norjan myöhemmissä kalliopiirroksissa esiintyy poroja, hirviä, karhuja, valaita, veneitä ja ihmishahmoja. Erityisesti Altan kalliopiirrokset osoittavat, että eläimet ja niiden pyyntiin liittyvät tapahtumat olivat merkittäviä kuvallisen ilmaisun aiheita.
Kalliopiirrokset ovat kuitenkin pääosin tuhansia vuosia Komsa-kulttuurin alkuvaiheita nuorempia.
Myöhemmässä saamelaisessa ja itämerensuomalaisessa kansanperinteessä karhulla oli erityisasema. Karhun tappamiseen, käsittelyyn ja luiden säilyttämiseen liittyi rituaalisia käytäntöjä. Karhunpeijaiset tunnetaan myös suomalais-karjalaisesta perinteestä.
Karhurituaalien vertailu pohjoisiin esihistoriallisiin eläinkuvastoihin on perusteltua, mutta pelkät eläinkuvat eivät todista karhukultin olemassaoloa.
2. Solokan saari – asuinpaikasta rituaalimaisemaksi
Vienanmeren Solokan eli Solovetsin saariston vanhimmat tunnetut ihmistoiminnan jäljet ajoittuvat kuudennelle vuosituhannelle eaa. Saaristo sijaitsee alueella, jonka asukkaiden toimeentulo perustui pitkään kalastukseen, metsästykseen ja merelliseen liikkumiseen.
Solokan merkittävimpiä arkeologisia kohteita ovat Isolla Jänissaarella sijaitsevat kivilabyrintit ja niitä ympäröivät kivirakennelmat. Saaristossa tunnetaan yli kaksikymmentä labyrinttia sekä satoja röykkiöitä ja muita kivimuodostelmia.
Labyrinttien ajoituksesta ei vallitse yksimielisyyttä. Niitä on yhdistetty sekä esihistoriallisiin että huomattavasti myöhempiin rakennusvaiheisiin. Sen vuoksi niitä ei voida suoraan liittää Solokan vanhimpaan kivikautiseen asutukseen.
Rakennelmien suuri määrä ja keskittyminen tietyille saarille on silti merkittävää. Se antaa aiheen tutkia, onko saaristoa käytetty rituaalisiin tarkoituksiin ja ovatko jotkin sen osat muodostaneet ympäröivistä asuin- ja pyyntialueista erottuvan pyhän maiseman.
3. Labyrintti matkana toiseen maailmaan
Solokan labyrinttien merkitystä on pyritty selittämään erityisesti vainajien maailmaan ja rituaaliseen kulkemiseen liittyvien tulkintojen avulla.
Labyrintin muoto tarjoaa tähän kiinnostavan lähtökohdan. Kivijonojen muodostama reitti johtaa mutkitellen keskustaan ja takaisin. Rakennelma mahdollistaa tarkoituksellisen kulkemisen, jossa ihminen etenee rajattua reittiä pitkin.
Myöhemmissä pohjoisissa uskonnollisissa perinteissä tunnetaan käsityksiä maailmojen välisistä matkoista.
Saamelaisessa noitaperinteessä noaidi saattoi olla yhteydessä henkimaailmaan. Saamelaiseen uskomusmaailmaan kuuluivat myös vainajiin ja sáivo-paikkoihin liittyvät käsitykset, joiden sisältö vaihteli alueittain.
Itämerensuomalaisessa runoperinteessä puolestaan esiintyvät Tuonela ja Manala, joihin elävien maailmasta voidaan myyttisessä kertomuksessa matkustaa. Väinämöisen Tuonelan-matka on tästä tunnettu esimerkki.
Molemmissa perinteissä esiintyy ajatus toiseen todellisuuteen siirtymisestä ja sieltä palaamisesta.
Solokan labyrintteihin sovellettuna tämä mahdollistaa tulkinnan, jonka mukaan kulkeminen kohti keskustaa ja takaisin olisi voinut kuvata rituaalista matkaa vainajien tai henkien maailmaan.
Solokan labyrinttien alkuperäistä rituaalia ei tunneta.
4. Saamelaiset seidat ja pyhän paikan jatkuvuus
Saamelaisten seitauskonto tarjoaa Solokan uskonnollisen historian tutkimukselle läheisemmän vertailukohdan kuin monet muut pohjoiset myyttiperinteet.
Seita eli sieidi oli pyhä paikka tai kohde, usein luonnonkivi, jolle voitiin antaa uhreja. Seitoihin liittyi muun muassa pyyntionnen, kalansaaliin ja yhteisön hyvinvoinnin turvaamista.
Seitojen merkitystä tunnetaan sekä historiallisista kuvauksista että arkeologisista tutkimuksista. Uhripaikoilta on löydetty eläinten luita, sarvia, metalliesineitä ja muita lahjoja.
Solokan saaristosta tunnetaan keskiaikaiseen saamelaiseen perinteeseen yhdistettyjä pyhiä kivimuodostelmia. Niiden esiintyminen samoilla saarilla labyrinttien kanssa herättää kysymyksen uskonnollisen maiseman jatkuvuudesta.
Yksi mahdollisuus on, että myöhemmät saamelaiset käyttäjät tunsivat saariston aikaisemmat rituaalipaikat ja liittivät ne omaan uskonnolliseen perinteeseensä.
Toinen mahdollisuus on, että saaristo houkutteli eri aikakausien yhteisöjä toisistaan riippumatta.
5. Pohjola, Sampo ja Vienanmeren myyttinen maantiede
Itämerensuomalaisen mytologian tärkeimpiin pohjoisiin paikkoihin kuuluu Pohjola, jota kuvataan toisinaan kaukaisena, vaarallisena ja yliluonnollisesti merkittävänä alueena.
Kalevalamittaisissa runoissa Pohjolaan liittyvät Louhi, Sampo, sankarien matkat ja kamppailut arvokkaista esineistä.
Samporunoissa Sampo valmistetaan Pohjolaan, mistä Väinämöinen ja hänen kumppaninsa myöhemmin yrittävät viedä sen pois. Pakomatkaan liittyy merimatka ja taistelu, jonka seurauksena Sampo rikkoutuu.
Tässä kertomusperinteessä yhdistyvät pohjoinen maantiede, meri, yliluonnollinen valta ja yhteisön vaurauden turvaaminen.
Voisiko Solokka liittyä Pohjolan myyttiseen maantieteeseen?
Solokan sijainti Vienanmerellä tekee vertailusta maantieteellisesti kiinnostavan. Saaristo sijaitsee pohjoisessa merellisessä ympäristössä, jolla on pitkä asutushistoria ja poikkeuksellisia kivirakennelmia.
Myös Samporunojen merellinen tapahtumaympäristö tarjoaa mahdollisuuden vertailla kertomusten maisemaa Vienanmeren todelliseen maantieteeseen.
6. Pohjoismaiset saagat ja pohjoisen pyhät paikat
Pohjoismaisissa keskiaikaisissa lähteissä esiintyy kertomuksia pohjoisista kansoista, heidän uskonnollisista tavoistaan ja kaukaisista alueista.
Erityisen kiinnostava on Óláfs saga helga -saagaan sisältyvä kertomus Karlin ja Þóririn retkestä Bjarmalandiin eli Bjarmien maahan.
Kertomuksessa pohjoiseen matkustavat miehet saapuvat kauppapaikalle ja myöhemmin pyhälle alueelle, jossa sijaitsee Jómali-nimiseen jumaluuteen yhdistetty kuva. Retkeläiset ryöstävät pyhäköstä arvoesineitä ja pakenevat.
Kertomus liittyy keskiaikaiseen käsitykseen Bjarmalandista, jonka sijaintia on etsitty muun muassa Vienanmeren ja Vienanjoen suunnalta.
Tämä on huomattava vertailukohta Solokan tutkimukselle, koska se kuvaa pohjoista pyhäkköä, johon liittyy arvokkaita uhri- tai kulttiesineitä.
Saagakertomuksen ja Samporunojen vertailu
Bjarmalandin pyhäkön ryöstö ja Sammon ryöstö sisältävät samankaltaisia kertomuksellisia elementtejä: pohjoiseen suuntautuvan matkan, arvokkaan kohteen haltuunoton ja vaarallisen paluun.
Näiden yhtäläisyyksien perusteella voidaan tutkia, oliko Itämeren ja Vienanmeren ympäristössä yhteisiä kertomusaiheita.
Saagakertomus tarjoaa ennen kaikkea keskiaikaisen kirjallisen todistuksen siitä, että pohjoisiin alueisiin yhdistettiin käsityksiä pyhäköistä, jumalankuvista ja uskonnollisista aarteista.
7. Solokka pohjoisten uskonnollisten perinteiden kohtaamispaikkana
Kun arkeologinen aineisto, saamelainen uskonnollinen perinne, suomalais-karjalaiset runot ja pohjoismaiset saagat asetetaan rinnakkain, esiin nousee useita toistuvia aiheita.
Pohjoisessa uskonnollisessa maisemassa luonnonpaikoilla saattoi olla erityinen merkitys. Kivet, vesistöt, saaret ja muut ympäristöstään erottuvat kohteet esiintyvät pyhinä paikkoina historiallisesti tunnetuissa perinteissä.
Pyyntiin liittyvät uskomukset puolestaan osoittavat, että ihmisen ja luonnon suhde saatettiin ymmärtää vastavuoroiseksi. Saaliin saaminen ei riippunut ainoastaan teknisestä osaamisesta, vaan siihen voitiin liittää myös uskonnollisia velvollisuuksia.
Vainajien maailmaan liittyvät kertomukset osoittavat, että elävien ja kuolleiden maailmojen välistä rajaa käsiteltiin monissa pohjoisissa uskomusjärjestelmissä.
8. Kulttuurinen jatkuvuus ja sen rajat
Komsa-kulttuurin varhaisimmat asukkaat elivät Pohjois-Fennoskandiassa tuhansia vuosia ennen Solokan tunnettuja kivirakennelmia ja keskiaikaisia saamelaisia pyhäkköjä.
Näiden aikakausien välille ei voida osoittaa katkeamatonta uskonnollista perinnettä.
Mahdollista jatkuvuutta voidaan kuitenkin tutkia usealla tasolla.
Maisemallinen jatkuvuus tarkoittaa, että samaa paikkaa käytetään uskonnollisiin tarkoituksiin eri aikakausina, vaikka käyttäjät ja rituaalit muuttuvat.
Kulttuurinen jatkuvuus tarkoittaa, että myöhemmät yhteisöt omaksuvat aikaisempien asukkaiden tapoja, kertomuksia tai pyhiä paikkoja.
Kertomusperinteen jatkuvuus tarkoittaa, että myyttiset aiheet säilyvät suullisessa perinteessä ja saavat uusia tulkintoja myöhemmissä yhteiskunnissa.
Solokan kohdalla ensimmäisestä on viitteitä eri-ikäisten mahdollisten rituaalirakennelmien muodossa. Kahden jälkimmäisen osoittaminen edellyttäisi tarkempaa aineistoa.
Johtopäätökset
Komsa-kulttuuri ja Solokan saaristo kuuluvat Pohjois-Euroopan pitkään merelliseen asutushistoriaan. Niiden välinen yhteys on ennen kaikkea maantieteellinen ja elinkeinohistoriallinen, mutta myöhemmät uskonnolliset perinteet tarjoavat mahdollisuuden tarkastella myös pohjoisten yhteisöjen maailmankuvien kehitystä.
Solokan kivirakennelmät osoittavat, että saariston tietyillä paikoilla oli poikkeuksellinen merkitys. Rakennelmien määrän, sijoittumisen ja mahdollisten rituaalisten käyttötarkoitusten perusteella saaristoa voidaan tutkia uskonnollisena keskuksena, vaikka sen alueellista vaikutusvaltaa ja alkuperäisiä rituaaleja ei tunneta.
Saamelaisten seitauskonto tarjoaa lähimmän historiallisen vertailukohdan. Suomalais-karjalaiset Samporunot ja pohjoismaiset Bjarmaland-kertomukset puolestaan osoittavat, että pohjoiseen liitettiin myöhemmässä perinteessä pyhiä paikkoja, yliluonnollista valtaa ja arvokkaita kulttiesineitä.