Suomen sotien jälkeinen sotilastiedustelu rakennettiin uudelleen varovaisesti 1950-luvun lopulla. Kylmän sodan poliittisessa tilanteessa tiedusteluorganisaation olemassaolo pyrittiin pitämään mahdollisimman vähän julkisuudessa.
Vuonna 1960 perustettiin Viestikoelaitos, jonka tehtävät liittyivät erityisesti viestitiedusteluun ja elektronisen toimintaympäristön seurantaan. Sen taustalla oli suomalaisen sodanaikaisen radiotiedustelun osaaminen, vaikka suuri osa henkilöstöstä ja aineistosta oli hajaantunut syksyn 1944 Stella Polaris -operaation seurauksena.
Vuonna 1988 Viestikoelaitos liitettiin Ilmavoimiin, mutta Pääesikunnan tiedustelujohto säilytti sen toiminnan ohjauksen. Kylmän sodan aikana tärkein seurannan kohde oli Neuvostoliitto. Kylmän sodan päättyminen muutti toimintaympäristöä, mutta ei poistanut sotilastiedustelun tarvetta.
Vuonna 2007 perustettiin Puolustusvoimien tiedustelukeskus. Viestikoelaitos puolestaan palautettiin vuonna 2011 Pääesikunnan välittömään alaisuuteen. Kehitys johti lopulta siihen, että Viestikoelaitos ja Tiedustelukeskus yhdistettiin vuonna 2014 Puolustusvoimien tiedustelulaitokseksi.
Tästä eteenpäin kyse on Helsinki Codexin salaisesta historiasta.
Boreaalisen aineiston kokoaminen
Organisaatiomuutosta valmisteltaessa käynnistettiin vanhojen tiedusteluaineistojen laaja digitointi ja yhtenäistäminen. Tarkoituksena oli saattaa vuosikymmenten aikana eri yksiköihin kertyneet raportit, mittaussarjat, kartat ja tekniset asiakirjat samaan sähköiseen järjestelmään ennen organisaatioiden yhdistämistä.
Digitoinnin yhteydessä aineistosta alkoi löytyä asiakirjoja, joiden alkuperäinen luokittelu oli epäselvä.
Niiden joukossa oli sodanaikaisen radiotiedustelun havaintoja, Stella Polariksen jälkeen Suomeen jääneitä asiakirjoja, Kruununhaan looshin muistioita, Mannerheimin kirjastosta tehtyjä käännöksiä ja viittauksia, Struven ketjuun liittyviä mittauksia sekä Sodankylän geomagneettista, ionosfääristä ja meteorologista aineistoa.
Yksittäin asiakirjoissa ei näyttänyt olevan mitään yhteistä. Osa oli folkloristiikkaa, osa sotilastiedustelua, osa meteorologiaa, geodesiaa, radiotekniikkaa tai geofysiikkaa.
Digitaalinen aineisto mahdollisti kuitenkin ensimmäistä kertaa niiden järjestelmällisen ristiinvertailun.
Samat paikat, päivämäärät ja poikkeamat alkoivat toistua toisistaan riippumattomissa lähteissä. Radioliikenteen häiriöt osuivat yhteen ionosfääristen muutosten kanssa. Geomagneettisiin poikkeamiin liittyi paikallisia sääilmiöitä. Vanhoissa tapausraporteissa esiintyvät paikat vastasivat joissakin tapauksissa samoja alueita, joita oli merkitty Struven ketjuun liittyviin poikkeaviin mittauksiin.
Aineistosta alettiin käyttää työnimeä boreaalinen aineisto.
Sen keskeiseksi periaatteeksi muodostui ajatus, ettei tutkittavaa ilmiötä voitu havaita suoraan. Sen sijaan sitä voitiin tarkastella vertaamalla useita toisistaan riippumattomia mittausjärjestelmiä.
Kartalle ei merkitty itse ilmiötä. Kartalle merkittiin sen jättämä varjo mitattavassa maailmassa.
Helsinki Codex
Digitoinnin edetessä huomattiin myös, että osa aineiston luokittelumenetelmistä oli huomattavasti vanhempia kuin Viestikoelaitos.
Niiden jäljet johtivat Mannerheimin kirjastoon.
Alkuperäinen kirjasto oli kadonnut Stella Polaris -operaation yhteydessä vuonna 1944, mutta sen ympärille syntyneet käännökset, hakemistot, tutkimusmuistiot ja vertailumenetelmät olivat säilyneet hajallaan suomalaisissa sotilas-, tiedustelu- ja tutkimusarkistoissa.
Vuoden 2010 tienoilla alkanut digitointi kokosi nämä aineistot ensimmäistä kertaa samaan järjestelmään.
Kyse ei enää ollut kadonneen kirjaston rekonstruoinnista. Mukana oli yli vuosisadan aikana kertynyttä materiaalia: kansanperinnettä, historiallisia tapauksia, sotilastiedustelua, radiomittauksia, geodesiaa, meteorologiaa, geomagnetismia, ionosfääritutkimusta ja myöhempiä kenttäraportteja.
Aineiston yhteyksien kartoittamista varten muodostettiin erillinen digitaalinen kokonaisuus.
Sen nimeksi annettiin HELSINKI CODEX.
