Valamon luostarin kirjasto on yksi Suomen merkittävistä ortodoksisen kirjallisuuden kokoelmista. Sen historia alkaa Laatokan Valamosta ja ulottuu keskiaikaisesta käsikirjoitusperinteestä nykyiseen Heinäveden Valamoon.
Keskiaikainen Valamo
Valamon kirjallisen kulttuurin juuret ulottuvat keskiajalle. Luostareissa kirjoja tarvittiin jumalanpalveluksiin, munkkien opetukseen ja hengelliseen lukemiseen, ja tekstejä jäljennettiin käsin. Valamon omistusmerkinnöillä varustettuja käsikirjoituksia tunnetaan jo 1400-luvulta.
Luostarin toiminta keskeytyi 1600-luvun sotien seurauksena. Munkkien poistuessa Valamosta osa kirjoista ja käsikirjoituksista kulkeutui heidän mukanaan Venäjän muihin luostareihin ja kirjastoihin. Varhainen kokoelma hajosi.
Kirjaston uudelleenrakentaminen
Valamon luostarielämä elpyi 1700-luvulla ja samalla alettiin rakentaa uutta kirjakokoelmaa. Luostari sai kirjoja lahjoituksina muun muassa Venäjän kirkollisilta ja maallisilta vaikuttajilta.
Varsinaiseksi järjestetyksi kirjastoksi kokoelma kehittyi erityisesti 1800-luvulla. Vuodesta 1830 lähtien kirjoja luetteloitiin järjestelmällisesti, ja vuonna 1864 kokoelmaa alettiin järjestää Pyhän Synodin käyttämän luokitusjärjestelmän mukaisesti.
Merkittävä kehitysvaihe ajoittui igumeni Damaskinin aikaan. Kirjastoa laajennettiin määrätietoisesti ja sille järjestettiin kiviset, holvatut tilat, joiden tarkoituksena oli suojata kokoelmaa erityisesti tulipalolta.
Kirjasto ei sisältänyt ainoastaan uskonnollista kirjallisuutta. Kirkkoisien tekstien, jumalanpalveluskirjojen, pyhimyselämäkertojen ja askeettisen kirjallisuuden rinnalla kokoelmiin hankittiin teoksia muun muassa historiasta, arkeologiasta, maantieteestä, kasvitieteestä, hydrologiasta, meteorologiasta ja maataloudesta.
Valamossa jatkettiin myös käsikirjoitusten jäljentämistä pitkälle 1800-luvulle. Luostarin oma julkaisutoiminta alkoi vuonna 1863, mikä edelleen kasvatti sen kirjallista tuotantoa ja kokoelmia.
Talvisota ja kirjaston evakuointi
Laatokan Valamon toiminta päättyi Suomen alueella talvisodan seurauksena. Luostari evakuoitiin helmikuussa 1940, ja huomattava osa kirjastosta onnistuttiin pelastamaan muun luostarin omaisuuden mukana.
Veljestö asettui lopulta Papinniemen tilalle Heinävedelle, jonne muodostui nykyinen Uusi Valamo.
Kirjastolle ei kuitenkaan ollut aluksi asianmukaisia säilytystiloja. Suuri osa Laatokan Valamosta pelastetuista kirjoista säilytettiin Papinniemen kärryvajan ullakolla lähes kahdenkymmenen vuoden ajan.
Vuonna 1959 noin 14 000 nidettä siirrettiin Helsingin yliopiston kirjaston varastoon Urajärvelle. Siellä slaavilainen osasto järjesti ja luetteloi kokoelmaa.
Paluu Valamoon
Heinävedelle valmistui uusi kirjastorakennus vuonna 1984. Laatokan Valamosta evakuoitu historiallinen kokoelma palautettiin Urajärveltä luostarin kirjaston holvitiloihin 1990-luvulla.
Vanhan kokoelman rinnalle on muodostunut uusi kirjasto, johon kuuluu ortodoksista teologiaa, historiaa, kulttuuria ja luostarielämää käsittelevää kirjallisuutta. Kirjasto palvelee veljestön lisäksi tutkijoita ja muita aineistosta kiinnostuneita.
Valamon arkisto
Kirjastosta erillisen kokonaisuuden muodostaa Valamon luostarin arkisto. Siellä säilytetään Laatokan Valamosta evakuoituja asiakirjoja erityisesti vuosilta 1750–1940.
Aineistoon kuuluu kirjeenvaihtoa, hallinnollisia ja taloudellisia asiakirjoja, rakennuksia koskevaa materiaalia, munkkien muistelmia, valokuvia ja muuta luostarin toimintaa dokumentoivaa aineistoa.
Valamossa tehtiin myös luonnontieteellisiä havaintoja. Arkistossa on säilynyt Valamon sääaseman havaintojen yhteenvetoja, joita toimitettiin Pietarissa toimineelle fysikaaliselle observatoriolle.
Valamon kokoelmien merkitys perustuu siten muuhunkin kuin niiden uskonnolliseen sisältöön. Kirjasto ja arkisto muodostavat vuosisatojen aikana kerrostuneen kokonaisuuden, joka dokumentoi ortodoksisen luostarielämän lisäksi Venäjän keisarikunnan ja Suomen historiaa, luonnontieteellistä havainnointia sekä Laatokan alueen kulttuuria.
