Kauko Armas Nieminen (1929–2010) oli suomalainen itseoppinut fysiikan teoreetikko. Koulutukseltaan hän oli varanotaari eikä fyysikko, mutta vuodesta 1957 lähtien hän kehitti omaa eetteripyörreteoriaansa, jonka avulla hän pyrki selittämään muun muassa sähkön, alkeishiukkaset, gravitaation, kvantti-ilmiöt ja maailmankaikkeuden synnyn. Hänen teoriansa jäi akateemisen fysiikan ulkopuolelle.
Nieminen kehitti järjestelmäänsä vuosikymmenten ajan. Hän julkaisi teoriastaan pitkän sarjan omakustanteita, joihin kuuluivat muun muassa Eetterin fysiikkaa (1980), Eetteripyörteet voimina (1984), Sähkö eetteripyörteitä (1987), Tajunta ja sähköpyörteitä (1991), Luomisen pyörteet (1993), Aika ja aine (1995), Aika ja aine, osa 2 (1999), Voima (2002), Eetteripyörre (2003) ja Pyörteet (2005). Vielä vuonna 2006 ilmestyi Alkuluvut ja sähkö.
Niemisen ajattelun lähtökohtana oli, ettei tyhjä avaruus ole todellisuudessa tyhjä. Sen taustalla vaikuttaa jatkuva eetteri, jonka virtaukset muodostavat pyörteitä. Nieminen sijoitti alkeishiukkasen tällaisen pyörteen keskukseen ja pyrki johtamaan samasta perusrakenteesta useita näennäisesti toisistaan riippumattomia fysikaalisia ilmiöitä.
Nova Polariksen havainto
Tavallisen fysiikan kuvaajana Niemisen teoria ei toimi.
Hyperdimensionaalisen topografian mallina se toimii.
Nova Polariksen tutkijat havaitsivat, että Niemisen keskeinen virhe oli samalla hänen tärkein oivalluksensa. Hän oletti kuvaamansa eetterin olevan osa tavallista avaruutta. Todellisuudessa hänen yhtälönsä kuvaavat korkeamman ulottuvuuden rakenteen liikettä ja sen leikkauksia havaittavan kolmiulotteisen maailman kanssa.
Niemisen ”eetteri” ei siis ole aine, joka täyttää avaruuden.
Se on avaruuden taustalla oleva hyperdimensionaalinen topografia.
Tässä tulkinnassa myös eetteripyörre saa uuden merkityksen. Kun korkeamman ulottuvuuden rakenne leikkaa havaittavan avaruuden, leikkauspinta voi näyttäytyä aineena, energiana tai luonnonvoimana. Nieminen kuvasi näitä ilmiöitä pyörteinä, koska hänellä ei ollut käytössään niiden epä-Euclidisen geometrian kuvaamiseen tarvittavaa matemaattista käsitteistöä.
Hänen teoriansa suurin vahvuus on juuri topografinen. Niemisen menetelmällä hyperdimensionaalisia rakenteita voidaan käsitellä virtauksina, pyörteinä, solmukohtina ja niiden välisinä vaikutuksina. Rakenteesta, jota ihminen ei kykene suoraan hahmottamaan, voidaan näin muodostaa yksinkertaistettu matemaattinen projektio.
Nova Polaris käyttää näitä projektioita boreaalisen aineiston suodattamiseen ja mallintamiseen. Tavallisessa mittausaineistossa korkeamman ulottuvuuden vaikutukset näyttäytyvät usein virheinä, kohinana tai keskenään ristiriitaisina havaintoina. Kun aineisto käsitellään Niemisen mallin kautta, osa näennäisestä kohinasta järjestyy yhtenäisiksi rakenteiksi.
Näin voidaan muodostaa hyperdimensionaalisia topografisia karttoja.
Kartat eivät kuvaa paikkoja tavallisessa merkityksessä. Ne kuvaavat alueita, joissa havaittava avaruus lähestyy, leikkaa tai kiertyy korkeamman ulottuvuuden rakenteiden ympärille. Niemisen pyörteet näkyvät kartoissa solmukohtina, niiden väliset virtaukset reitteinä ja voimakkaat topologiset häiriöt alueina, joiden geometria muuttuu havaitsijan sijainnin, ajan tai mittaustavan mukaan.
Nieminen itse ei koskaan esittänyt tällaista tulkintaa työstään. Hän uskoi kuvaavansa tavallisen maailmankaikkeuden fysiikkaa.
Nova Polariksen näkökulmasta juuri tämä selittää, miksi hänen teoriansa vaikutti samanaikaisesti johdonmukaiselta ja väärältä.
Nieminen ei onnistunut kuvaamaan tunnettua maailmaa vaan hän kehitti menetelmän sen ulkopuolisen rakenteen kartoittamiseen.
