Tutkimusartikkeli NP–KAL–04
Luokitus: POLARIS MUSTA
Jakelu: Arkistoanalyysi / Borealis-osasto
Aihe
Kalevala kansallisen kertomuksen välineenä ja boreaalisen perinteen fragmentoituminen
Yhteenveto
Nova Polariksen analyysin mukaan Elias Lönnrotin toimittamaa Kalevalaa ei voida käsitellä kerätyn runoperinteen neutraalina toisintona. Lönnrot yhdisti toisistaan riippumattomia runoja, siirsi säkeitä uusiin yhteyksiin ja rakensi henkilöhahmoille sekä tapahtumille yhtenäisiä kokonaisuuksia. Näin hajanaisesta suullisesta aineistosta muodostui fennomaanisen kansallisuusaatteen tarpeisiin sopiva suuri kertomus suomalaisesta myyttisestä menneisyydestä.
Nova Polaris ei pidä tätä väärentämisenä sanan tavanomaisessa merkityksessä. Menettely kuului Kalevalan syntytapaan. Operatiivisen tutkimuksen kannalta sillä oli kuitenkin vakava seuraus: paikallisten perinteiden ristiriidat, vaihtoehtoiset henkilöhahmot ja toisistaan riippumattomat myyttiset järjestelmät sulautuivat yhteen.
Helsinki Codexin kannalta Kalevalan suurin heikkous on siten sama ominaisuus, joka teki siitä kansalliseepoksen: se tekee hajanaisesta aineistosta liian yhtenäistä.
Lönnrotin ongelma
Nova Polaris ei pidä Lönnrotia boreaalisen aineiston tietoisena peittelijänä. Hänen tavoitteensa oli toinen. Hän pyrki löytämään runoista kokonaisuuden, jota alkuperäisessä aineistossa ei välttämättä sellaisenaan ollut.
Saman henkilön nimelle voitiin yhdistää eri alueilla kerrottuja runoja, toisistaan riippumattomia tapahtumia järjestää kronologiseksi jatkumoksi ja paikallisia jumaluuksia, tietäjiä sekä myyttisiä vastustajia sovittaa osaksi yhtenäistä kertomusta.
Tämän vuoksi Kalevala on Nova Polariksen näkökulmasta paradoksaalinen lähde. Se säilytti valtavan määrän vanhaa aineistoa, mutta samalla muutti sen rakennetta tavalla, joka vaikeuttaa alkuperäisten yhteyksien rekonstruointia.
Analyysissä onkin pyritty mahdollisuuksien mukaan palaamaan Kalevalaa edeltäviin keruuaineistoihin.
Europaeus ja Gottlund
Tässä työssä kaksi kerääjää ovat osoittautuneet erityisen merkittäviksi: D. E. D. Europaeus ja Carl Axel Gottlund.
Europaeuksen laajat keruumatkat Karjalassa ja Inkerissä tuottivat huomattavan määrän runoaineistoa. Nova Polariksen kannalta sen arvo ei perustu pelkästään aineiston määrään vaan siihen, että alkuperäiset muistiinpanot säilyttävät paikallisia toisintoja ennen niiden sulauttamista osaksi myöhempää kalevalaista kokonaisuutta.
Gottlundin aineisto on toisenlaisesta syystä vielä poikkeuksellisempaa. Hän matkusti vuosina 1817 sekä 1821–1822 Ruotsin ja Norjan suomalaismetsissä ja dokumentoi siellä eläneiden metsäsuomalaisten kieltä, tapoja, henkilöhistoriaa ja suullista perinnettä.
Metsäsuomalaiset olivat eläneet vuosisatoja maantieteellisesti erillään Karjalan keskeisistä runonlaulualueista. Siksi heidän perinteessään esiintyviä rinnakkaisia säkeitä voidaan käyttää vertailuaineistona. Jos sama rakenne esiintyy toisistaan erillään Vienassa ja Värmlannissa, sen on täytynyt kuulua perinteeseen ennen näiden yhteisöjen myöhempää eriytymistä.
Nova Polariksen arkistoanalyysissä Europaeuksen ja Gottlundin aineisto muodostavat tämän vuoksi kaksi keskeistä kontrolliaineistoa Lönnrotin toimitustyölle.
Miksi kaikkea ei laulettu?
Keruuaineistossa esiintyy kuitenkin jatkuvasti ongelma, jota pelkkä perinteen katoaminen ei Codexin mukaan selitä.
Osa laulajista ei unohtanut lauluja.
He kieltäytyivät laulamasta niitä.
Erityisen selvästi tämä koskee niin sanottuja syntyjä. Kansanmagian järjestelmässä jonkin asian synnyn tunteminen merkitsi sen olemuksen tuntemista ja siten mahdollisuutta vaikuttaa siihen. Raudan, tulen, pakkasen, metsän tai taudin synty ei ollut pelkkä kertomus niiden alkuperästä, vaan tietäjän käyttämää operatiivista tietoa.
Tämän vuoksi syntyjen paljastamiseen liittyi myös vaara.
Useissa Nova Polariksen vertailemissa muistiinpanoissa esiintyy käsitys, että voiman todellisen synnyn lausuminen saattoi kiinnittää sen huomion laulajaan. Vieraan kerääjän pyytäessä laulua tietäjä saattoi siis tuntea sen täydellisesti mutta lausua vain vaarattoman osan, korvata nimiä toisilla tai lopettaa laulun kesken.
Nova Polariksen työteorian mukaan tämä selittää osan varhaisen keruuaineiston oudosta fragmentaarisuudesta.
Kaikki puuttuvat säkeet eivät ole kadonneita.
Osa jätettiin tarkoituksella kertomatta.
Gottlundin Kivinen-aineisto
Poikkeuksellisin tunnettu tapaus esiintyy Gottlundin suomalaismetsistä keräämässä aineistossa.
Helsinki Codexin säilyttämän jäljennöksen mukaan Gottlund haastatteli vuoden 1821–1822 matkansa aikana metsäsuomalaista Alpertti Kivistä, jonka suvun kerrottiin säilyttäneen vanhoja lauluja useiden sukupolvien ajan.
Kivinen suostui esittämään Gottlundille useita lyhyitä katkelmia, mutta kieltäytyi järjestelmällisesti selittämästä niiden sisältöä. Gottlund näyttää aluksi tulkinneen ne hajanaiseksi ja osittain turmeltuneeksi metsäsuomalaiseksi perinteeksi.
Nova Polariksen analyysi päätyy päinvastaiseen tulokseen.
Kivisen lausumissa katkelmissa esiintyy enemmän myöhemmin Borealis-luokitukseen yhdistettyjä tunnusmerkkejä kuin missään muussa Codexin tuntemassa yhden informantin aineistossa.
Tunnetuin katkelma kuuluu:
Ies kuollut, äes kuollut,
Aasatuhti mullinmallin,
Kutunluu ve’essä nukkuu,
sata kuuta maan sisäs.
Gottlundin muistiinpanojen mukaan Kivinen ei suostunut jatkamaan laulua.
Kun häneltä kysyttiin säkeiden merkitystä, hän ei selittänyt niitä vaan varoitti kerääjää palaamasta asiaan ennen maan sulamista.
Borealis-tulkinta
Codex ei pidä Kivisen laulua kuvauksena yhdestä tietystä Mythos-entiteetistä. Aineistossa esiintyy kuitenkin useita myöhemmistä Borealis-tapauksista tunnettuja elementtejä: luonnollisen vuodenaikakierron pysähtyminen, elottomien esineiden kuvaaminen kuolleiksi, eläinten jäännökset väärissä ympäristöissä sekä poikkeava ajan kuluminen.
Erityisesti säe “sata kuuta maan sisäs” esiintyy Kivisen aineistossa useammassa yhteydessä.
Nova Polariksen työteorian mukaan kyse ei välttämättä ole runollisesta kuolemanilmauksesta. Säe saattaa kuvata pitkäkestoista eristystä, horrostilaa tai Borealis-aineistossa myöhemmin dokumentoitua ilmiötä, jossa kohteen kokema aika ei vastaa ympäröivän maailman ajan kulumista.
Kivisen haluttomuus lausua laulua kokonaisuudessaan on yhtä merkittävä kuin itse säkeet. Mikäli laulaja piti aineistoa syntytietona, hänen vaikenemisensa ei merkinnyt tiedon puuttumista vaan sen suojelemista.
Johtopäätös
Helsinki Codexissa Kalevalaa voidaan käyttää hakemistona, mutta ei yksinään todisteena yksittäisen perinteen alkuperäisestä muodosta.
Boreaalisen aineiston rekonstruoinnissa suurempi paino annetaan Lönnrotin toimitustyötä edeltäville tai siitä riippumattomille lähteille. Tässä suhteessa Europaeuksen karjalainen aineisto ja Gottlundin metsäsuomalainen aineisto ovat erityisen arvokkaita.
HC-KP-1847-22
Kustaa Kaakkurin kertomus vuodenkierrosta
Vienan Karjala, suullinen perimätieto
Runonlaulaja Kustaa Kaakkuri kuvaa vuodenaikojen kiertoa kahden ikiaikaisen vallan tasapainona.
Talvea hallitsee Ihtikka, pohjoisen tuulen ja pakkasen mahti. Sen aikana maa jäätyy, vedet sulkeutuvat ja ihmiset vetäytyvät suojaan.
Kesää hallitsee Suurnikkuri, metsien, kasvun ja lisääntymisen mahti. Sen aikana maa avautuu, metsät täyttyvät elämällä ja kaikki elollinen lisääntyy.
Kaakkurin mukaan kumpikaan mahti ei ole hyvä eikä paha. Elämä on mahdollista vain niiden vuorotellessa vallassa.
Jos ihminen kuitenkin joutuu jommankumman epäsuosioon, vuodenaikojen luonnollinen järjestys lakkaa suojelemasta häntä. Talvi voi seurata kulkijaa keskikesällä tai metsä käy piirittämään hänet hangen keskellä.
Tällöin ei tule rukoilla Ihtikkaa eikä Suurnikkuria.
On etsittävä Louhi, Pohjolan emäntä.
Kaakkurin mukaan Louhi tuntee molemmat mahdot ja osaa laulaa sellaisen mahtilaulun, jonka avulla ihminen voi pyytää kulkuoikeutta niiden valtakuntien halki tai sovittaa rikkomansa tasapainon.
“Ei Ihtikka kuulo ihmistä. Ei Suurnikkuri ihmistä kahto. Mutta Pohjolan emäntä tuntevi molempain synnyt ja tietävi, kuinka nuille lauletahan.”
