1930-luvun jälkipuoliskolla Kruununhaan looshin tutkimusmenetelmät alkoivat yhdistyä suomalaisen radiotiedustelun nopeasti kehittyvään osaamiseen.
Looshi oli Mannerheimin kirjastoa tutkiessaan kehittänyt menetelmän, jossa kansanperinnettä, historiallisia kertomuksia, sääilmiöitä, katoamisia ja muita poikkeavia havaintoja luokiteltiin ajan ja paikan mukaan. Yksittäistä selittämätöntä tapahtumaa ei pidetty merkittävänä. Huomio kiinnitettiin tilanteisiin, joissa useita toisistaan riippumattomia poikkeamia esiintyi samanaikaisesti samalla alueella.
Samaan aikaan suomalainen radiotiedustelu kehittyi Reino Hallamaan johdolla. Radiotiedustelu oli tullut Tilastotoimiston tehtäväksi jo vuonna 1927, ja 1930-luvun loppuun mennessä sen toiminta ja henkilöstö olivat kasvaneet huomattavasti.
Näiden kahden tutkimusperinteen kohtaamisesta syntyi vähitellen menetelmä, jota myöhemmissä asiakirjoissa kutsutaan boreaaliseksi analyysiksi.
Kyynel-hanke
Erityisen tärkeäksi muodostui suomalaisen kevyen kaukopartioradion kehittäminen 1930-luvun lopulla.
Kyynel-hanke kokosi yhteen radiotekniikan, tiedustelun, kryptografian, kenttätoiminnan ja radioaaltojen etenemisen asiantuntijoita. Reino Hallamaa ja Ragnvald Lautkari määrittelivät uuden partioradion vaatimuksia syksyllä 1939. Ensimmäinen varsinainen Kyynel-prototyyppi valmistui maaliskuussa 1940, joten laite ei vielä ehtinyt merkittävään käyttöön talvisodassa. Jatkosodan aikana siitä kehittyi kuitenkin keskeinen kaukopartiotiedustelun väline.
Helsinki Codexin aineiston mukaan hankkeeseen osallistuneiden ympärille muodostui samalla epävirallinen asiantuntijaverkosto, jonka kautta Kruununhaan looshin luokittelumenetelmä päätyi osaksi tiedustelun teknistä ajattelua.
Radio ei ollut enää pelkästään viestiväline.
Ilmakehästä, säästä ja radioaaltojen käyttäytymisestä tuli samalla mittausjärjestelmä.
Talvisodan boreaalinen aineisto
Talvisodan aikana Päämajan radiotiedustelukomppania välitti havaintojaan operatiiviselle johdolle, ja tiedustelun tiedonhankintaa kyettiin sodan aikana laajentamaan huomattavasti.
Tämän varsinaisen sotilastiedustelun rinnalle alkoi Codexin mukaan muodostua erillinen talvisodan boreaalinen aineisto.
Siinä yhdistettiin radiotiedustelun havaintoja säätietoihin, joukkojen kenttäraportteihin, katoamisiin, paikalliseen kansanperinteeseen sekä Mannerheimin kirjastosta johdettuihin luokituksiin.
Kaksi ilmiöryhmää osoittautui erityisen merkittäviksi.
Ithaqua-ilmiö yhdisti poikkeukselliset talvimyrskyt, äkilliset lämpötilan muutokset, radiokelin häiriöt, lumimyrskyissä tehdyt äänihavainnot, katoamiset ja kylmyyteen liittyvät psykologiset vaikutukset.
Shub-Niggurath-ilmiö puolestaan yhdisti biologisen ympäristön muutoksia: poikkeavaa kasvillisuutta, eläinten käyttäytymistä, metsien epätavallisia muutoksia, luonnottoman nopeaa lisääntymistä sekä vanhoissa lähteissä mainittuja rituaalisia merkkejä.
Talvisodan aikana näitä luokituksia käytettiin ennen kaikkea tunnistamiseen ja ennakointiin.
Myöhemmän Helsinki Codex -tulkinnan mukaan osa talvisodan suurista torjuntavoitoista perustui osittain siihen, että suomalaiset kykenivät tunnistamaan Ithaqua- ja Shub-Niggurath-ilmiöiden muodostamia paikallisia olosuhteita ja käyttämään niitä operatiivisessa suunnittelussa hyväkseen.
Jatkosodan boreaalinen aineisto
Välirauhan aikana Kyynel-radion ja muun tiedustelutekniikan kehitys jatkui. Jatkosotaan mennessä suomalainen tiedustelu kykeni toimimaan huomattavasti laajemmalla alueella. Kaukopartiot saattoivat toimia syvällä vihollisen selustassa ja välittää havaintojaan radiolla. Jatkosodan aikana viestitiedustelusta kasvoi suuri organisaatio; loppukesällä 1944 noin 1 200 henkilöä työskenteli kuuntelutiedustelussa.
Samalla boreaalinen järjestelmä muuttui järjestelmällisemmäksi.
Kaukopartiot eivät keränneet ainoastaan tietoa vihollisesta. Tietyissä tehtävissä kirjattiin myös säätilaa, eläinten käyttäytymistä, poikkeavia ääniä, kasvillisuuden muutoksia, paikallisia kertomuksia sekä radioliikenteessä esiintyviä selittämättömiä häiriöitä.
Näistä muodostui jatkosodan boreaalinen aineisto.
Ithaqua-ilmiön kohdalla suomalaiset oppivat ennakoimaan alueita ja ajankohtia, jolloin poikkeukselliset sää- ja radio-olosuhteet saattoivat vaikuttaa sotatoimiin. Toimintaperiaatteiksi jäivät ennakointi, välttäminen, eristäminen ja selviytyminen. Luotettavaa menetelmää yhteyden muodostamiseksi itse ilmiöön ei koskaan löydetty.
Shub-Niggurath-ilmiön kohdalla toimintamallit kehittyivät pidemmälle. Mannerheimin kirjaston rituaalisia tekstejä yhdistettiin kenttähavaintoihin, ja aineistoon ilmestyy kuvauksia rajatuista kontakteista Metsän Mustan Pukin jälkeläisiin. Näitä menetelmiä käytettiin vain poikkeustapauksissa.
Helsinki Codexin mukaan Ithaqua- ja Shub-Niggurath-ilmiöiden tunnistaminen ja paikallisten vaikutusten hyödyntäminen muodostivat yhden salaisen osatekijän talvi- ja jatkosodan suurissa suomalaisissa torjuntavoitoissa. Ne eivät korvanneet radiotiedustelua, maastontuntemusta, johtamista tai joukkojen toimintaa, vaan tarjosivat niiden rinnalle tiedon ympäristöstä, jota vastustaja ei osannut ottaa huomioon.
Sotien päättyessä jäljelle jäi valtava määrä havaintoja.
Niiden todellinen merkitys ei ollut yksittäisissä raporteissa vaan menetelmässä, jolla niitä oli opittu yhdistämään:
radio – sää – maasto – biologia – kansanperinne – ihmisen käyttäytyminen.
Tästä muodostui boreaalisen tiedustelun perusta.
Myöhemmin Sodankylän geofysikaaliset mittaukset, Struven ketjun tutkimukset ja kylmän sodan signaalitiedustelu muuttivat saman periaatteen yhä teknisemmäksi. Kun hajallaan säilynyt aineisto lopulta digitoitiin 2010-luvun alussa, juuri talvi- ja jatkosodan boreaaliset aineistot muodostivat yhden Helsinki Codexin vanhimmista yhtenäisistä havaintosarjoista.
